Tänään vietettiin valtakunnallisesti Päivä Paloasemalla-päivää. Hyvä ystäväni Christina sai taas mut puhuttua johonkin epämääräiseen touhuun mukaan, niin kuin T asian ilmaisi. Mutta oikeesti touhu vaikuttaa oikein mukavalta eikä ole näin perheelliselle, kiireiselle äidille mikään liian sitova harrastus. E oli tosi innoissaan kun äitikin lähti mukaan VPK touhuun, jossa on nyt itse viihtynyt tosi hyvin syksystä asti ja meinaa kuulemma isona ruveta palomieheksi. Ja mä olen tietenkin tyytyväinen kun lapsi on löytänyt itselleen hyvän ja hyödyllisen harrastuksen, toivon vaan että innostus oikeesti kestää! Vielä kun meidän O innostuisi lähtemään mukaan, vaikka onhan partiokin ihan hyvä harrastus. Ja miksi ei T myös? Siitä saisikin koirien lisäksi koko perheen harrastuksen! :)
Täällä ainakin naisjaosto lähinnä huolehtii miehistöstä, siivoaa ja muonittaa. Ja onhan sitten kuulemma meille naisillekin ihan omaa ohjelmaa, mm. virkistäytymis matkoja ja -iltoja, erilaisia harjoituksia tehdään ym Tapaamisia meillä on sovittuna noin kerran kuukaudessa, eli ei ole liian aikaa vievää puuhaa. Ja sitten tiety jos miehistölle tulee pitkä hälytyskeikka, niin me naiset riennämme tekemään evästä joko paloasemalle valmiiksi tai tarpeen vaatiessa viemme jopa paikan päälle.

Talvi sitten taisi olla tässä. Lumesta ei ole enää tietoakaan ja sen kyllä taas näkee pyykki ja siivous määrässä :(  Niin mielelläni olisin pitänyt ne parin asteen pakkaset ja sen vähäisenkin lumen. Lapsillakin oli paljon kivempaa olla ulkona. Nyt ne taas viihtyvät paremmin sisällä kun ulkona on tylsä olla.

Harkitsin tossa viikolla ennustajaksikin ryhtymistä. O kun sairasteli tässä viime viikolla ja alku viikolla, niin eikö se sitten keskiviikko iltana alkanut valittamaan korviaan. Tätä osasin jo odottaakin pari päivää, kun tuntui ettei nuha ja yskä ala helpottamaan ollenkaan. Ehti poika sitten olemaan yhden päivän siinä välissä koulussa, kun maanantain ja tiistain oli poissa. Keskiviikkona jo kyllä kotiin saapuessa katoin heti että taisi olla liian aikaista laittaa toinen kouluun kun pää särki ja oli tosi väsynyt, mutta illalla se syykin sitten selvisi.
Illalla se nukahtaminen kesti kovan kivun takia lähes puoleen yöhön. Torstaina puoli kymmenen aikoihin ajattelin että pitäisi varmaan mennä pian herättelemään toista että ehtii syödä ennen lääkäriin menoa, kun samassa kuului kamala parkaisu ja hysteerinen huuto. Pelästyin aivan hirveesti mitä on tapahtunut ja juoksin kattomaan. Siellä O-parka istuu sängyllä ja itkee kun ei kuule oikealla korvalla mitään. Tulehdus oli mennyt niin pahaksi, että toivottavasti hetkellisesti vaan lähti kuulo. Nyt sillä korvalla kuulee jo kuulemma hieman, mutta täytyy katsoa jos pyydän siihen kuulotestiä jälkitarkastuksen yhteydessä.

Muutamat tutut ja osa jopa ihan sellaisia joita ystäväksikin voin sanoa, ovat kyselleet kovin miksi en ole puhunut adoptiosuunnitelmista tai ainakaan lapsettomuudesta. Osalle en ole vielä tässä vaiheessa katsonut aiheelliseksi siitä mainita tai sitten ei ole sellaista sopivaa tilaisuutta tullut.
Usein kuuluu kommentti että ei oltaisiin puhuttu lapsista, synnytyksistä ja raskauksista jos oltaisiin tiedetty. Mutta olisiko mun pitänyt laittaa lappu otsaan jossa lukee: "En voi saada enää lasta!" tai "Kärsin lapsettomuudesta!"? Entä "Olemme adoptoimassa lasta!"? Mun mielestä on kuitenkin ollut kaikkein parasta ettei muiden tarvi miettiä mitä voi seurassani puhua.
Olen joskus ajatellut että olisi pitänyt varmaan kertoakin tästä, kun harmittaa toisten puolesta se, etten esim ole osannut/pystynyt onnittelemaan vauvan syntymästä. Aikaisemmin en kovin mielelläni ole otta nut vastasyntynyttä vauvaa syliini enkä tarjoutunut vapaaehtoisesti ottamaankaan vaikka kuinka tykkään kin lapsista. Nyt tämän asian yli olen alkanut pikku hiljaa päästä vaikka välillä asia edelleen kirpaiseekin.
Mutta toisten vauvakeskusteluihin en niin ota osaa, vaikka se ei enää tunnu niin pahalta kun toiset juttelee, kuuntelen kyllä sujuvasti. En vaan osaa jutella vauva-ajasta ym vaikka 2 poikaa olen saanutkin.
Toisaalta olen ajatellut, että toisten lapset eivät ole multa pois ja olen kyllä jo päässyt tämän asian yli, ainakin periaatteessa. Monet itkut ja syyttelyt, syyn hakemiset, jossittelut ym olen käynyt läpi ja nykyään osaan jo iloita isoistakin pojista. Tämä tapahtui oikeastaan siinä vaiheessa kun hyväksyin asian että me ei voida saada enää lasta normaalisti. Silloin loppui myös syyttäminen, yrittäminen ja suorittaminen. Onneksi on muitakin mahdollisuuksia tulla uudestaan äidiksi ja isäksi, sekä jatkaa lapsiperheen arkea!
Meillä kun tämä lapsettomuus asia on ollut tapetilla jo noin 6 vuotta. Mutta kipeitä kohtiakin vielä on ja uskon että jonain kauniina päivänä pystyn jo vilpittömästi iloitsemaan toisten vauvoista ja raskauksista.
Niin että jatkakaa vaan ihan vapaasti vauva juttuja!! :)


Hauskaa pikkujoulun jatkoa kaikille ja mukavaa joulun odotusta!