Paljon on taas tämän parin viikon aikana tapahtunut kun en ole kirjoitellut. On ollut kiireitä tai sitten on laiskottanut. Mielialatkin ovat menneet taas vuoristorataa ja ajatustyötä on tehty yhdessä ja erikseen.

Viime viikonloppu meni koiranäyttelyssä ja niin se vaan on että mitä enemmän katselen venäjänvinttikoiria, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä että meillä koira määrä tässä vielä kasvaa... Tähän ei enää järjellä ole paljoa sanavaltaa vaikka se kuinka kolkuttaa ettei oole järkeä! No, aika näyttää. Saisimmepa pian tätä adoptioprosessia etenemään, niin voisi se järkikin voittaa  

Viime lauantaina A-siskokin oli koiranäyttelyssä joka taisi tehdä tehtävänsä.  Sunnuntain vastaisen yön nukuin tosi huonosti vaikka olin väsynyt. Heräilin yöllä monta kertaa ja klo 4.30 meinasinkin laittaa hänelle tekstiviestin että lupasit ilmoittaa kun synnyttämään lähdette, mutta ajattelin etten viitsi toisia kuitenkaan herättää, jos sattumalta ovatkin vielä kotona. Siitä tunnin päästä tulikin viesti että ovat matkalla TYKSiin. Aamulla juttelin T:lle että miksi joudun vielä siskoni synnytykset kärsimään kun omani olen jo kärsinyt. Sama juttu oli silloin kun A:n esikoinen syntyi, yöllä valvoin paljon ja olin levoton. 
Siskolla meni kaikki onneksi hyvin, vaikkakin nopeasti ja pieni prinsessa näki päivän valon 25.1.2009.  Illalla koiranäyttelyn päätteeksi oli pakko heti toteuttaa tädin tehtävää ja lähteä pientä ihmettä katsomaan! Voiko ihanampaa olla kun vastasyntynyt vauva

Ystävät onnittelivat tuoretta tätiä ja muutamat kyselivät miltä tuntuu nähdä siskon vauva kun itse ei voi lapsia saada. No, miltä se nyt sitten tuntuisi. Ennen ensimmäistä tapaamista kieltämättä itseänikin hieman jännitti, mutta oikeasti olen tosi iloinen siskoni puolesta! Kyllähän se hieman kirpaisee kun ei voi enää sitä vastasyntyneen vauvan onnea kokea, mutta uskon siihen että joskus vielä saan tuntea täysin samanlaisen, mutta kuitenkin erilaisen ilon!
Näistä kyselyistä juttelin eräälle ystävälleni ja hän ihmetteli kovin miksi surisin lapsettomuuttani, koska meillähän on jo pojat. Hän ymmärtäisi jos meillä ei olisi lapsia että surisin, mutta ei nyt. Hänen mielestään lapsellisilla lapsettomilla ei ole oikeutta surra sitä ettei lapsia voi enää saada, mutta itse olen tästä asiasta täysin erimieltä.
Muutaman kyyneleenkin päästin kun vauva joutui teholle sunnuntai iltana sokereiden takia ja huoli ja murhe oli tietenkin kova että kaikki menee loppupeleissä hyvin. Sitten oli painon nousun kanssa tarkkaa seurantaa, mutta onneksi sairaalasta kotiutuivat loppu viikosta kun tilanteet alkoivat tasaantua. Eipä siskollakaan siellä sairaalassa helpoa ollut varmasti, mutta hienosti pärjäsi katsellessaan pientä lastaan letkuissa ja piuhoissa!

Tiistaina sain vihdoinkin kerättyä rohkeutta soittaa eräälle adoptioperheelle. Tämän äidin kanssa juttelin pitkät pätkät puhelimessa ja he kutsuivat meidät kylään. Sanoin etten halua tunkeutua kenenkään kotiin, mutta nopeasti sain vastauksen takaisin että ei hän muuten meitä kutsuisi ellei sitä tarkoittaisi! Hiihtolomalla olisi sitten tarkoitus mennä heillä käymään  
Tämä äiti pyysi myös soittamaan heti jos tulee jotain kysyttävää tai haluaisimme jo nyt vinkkejä johonkin asiaan. Hyviä vinkkejä sainkin mm. valokuvien ottamisesta. Puhelu oli oikein mukava ja oli ihan jutella kerrankin jonkun kanssa joka tietää asiasta etukäteen. Onhan se tietenkin näin "alussa" kiva kertoa kaikille adoptiosta jotka vähänkin jaksavat kuunnella, mutta toisaalta ihan aina ei jaksaisi selittää juurtajaksain kaikkia asioita. Mutta kuitenkin adoptio on tällä hetkellä yksi lempiaiheistani josta voisin puhua vaikka kuinka paljon!

Nyt otan ja lähden koirien kanssa lumiseen metsään lenkille ja nautin näistä harvinaisista talven lumisista keleistä!