Löysin tälläisen ihanan kirjoituksen vanhoista kätköistä. Joskus kauan sitten olen sen kopioinut muistaakseni lehdestä, mutta en edes muista mistä.

Onko lapsi tää omanne ollenkaan,
ootko äiti tai isä sä laisinkaan?
Jos kuunnella maltat sä hetken vaan
voisin kertoa perheestä tosiaan.

Mikä äidistä tekeekään oikean?
Entä lapsesta omista omimman?
Onko isyyskin jotakin enemmän
kuin geenejä vanhemman ylpeän?

Syntynyt äidistä tästä ei lapsi,
mutta sisällään kasvoi hän rakkaimmaksi.
Lasta odotti, toivoi ja haaveili vaan
että lastansa pääsisi rakastamaan.

Haaveissaan näki jo isäkin sen
yhdessä perheensä pikkuisen.
Miten vahvaan käteen isänsä oman
lapsi laittaisi kätensä pienen ja soman.

On lapsella äitinsä toinenkin,
jolla rakkaus on lapseensa pyyteettömin.
Hän lapselle halusi alun uuden
perheeseen omaan mahdollisuuden.

Ja lapsi tää omamme onhan jo vaan-
Ei kai omempi voisi hän ollakkaan!
Ja perheemme ainoa, oikea on
meille tää perhe on korvaamaton.

Ei kai kukaan voi omistaa lapsiaan
ei voi isää ja äitiään omistaa.
Mutta perheen voi jokainen rakentaa
sillä perhe ei ole vain biologiaa.

Sillä perhe on elämä yhteinen
ja luottamus elämänmittainen.
Siis perhe ollaan me aidoimmillaan
rakkautta toisiimme tulvillaan.

M.Aaltonen