Pahotin tässä eilen mieleni, vaikka se ei varmasti ollut tarkoitus. Kyse on taas vanhan ihmisen ajattelemattomuudesta.
T:n 80 vuotiaat mamma ja pappa asuvat tässä meidän lähellä ja usein mamman otan mukaan "suureen" kauppaan, kun heillä ei kauppareissuihin oiken muuten ole mahdollisuutta. Matkalla juttelimme kaikenlaista ja jossain vaiheessa puhe kääntyi T:n siskoon ja mieheen kun ovat asunnon osto puuhissa. Siitä sitten puhe ajautui lapsiin ja mamma alkoi itkien muistella aikaa, kun odotin meidän E:a ja kuinka mamma tuli eka kerran meitä sairaalaan katsomaan. Mamma muisteli odotusaikani pahoinvointia ja opiskelua. Sitten tuli O:n odotuksen ja vauva-ajan vuoro. Odotus oli taas niin kamalaa, tein töitä oksennellessa, olin aina yksin E:n kanssa T:n tehdessä yötä päivää töitä. Mielestäni en  kuitenkaan muille valitellut kurjaa oloani kovinkaan paljon, korjatkaa jos olen väärässä!
Matkan jatkuessa mamma taas itku kurkussa selitti miten haluaisi vielä kerran  meidän lapsenlapsenlapsen syliinsä. Sanoin siihen, että kyllä senkin aika vielä tulee, kunhan vaan jaksamme odottaa. Mutta ei, ei kyse ollutkaan siitä, vaan "oikeasta" lapsesta, kuten mamma asian ilmaisi. Tuumasin puoliksi ääneen että enpä ole nähnyt väärää lasta vielä koskaan.
No loppu keskustelu jatkui kutakuinkin näin:
Piia: Kunhan aikaa kuluu niin eiköhän meillekin se pikkuinen vielä tule joskus.
Mamma: Niin, kai T:n sisko myös lapsia vielä tekee ja toivottavasti heti perään toisen myös.
P: Onhan T:n siskolla vauvakuumetta ollut jo kauan ja taitaa biologinen kellokin alkaa tikittämään.
M: Toivottavasti. T:n serkkuhan ei enää lapsia tee ja tekään ette niitä voi saada.
P: Joo... Onhan meille kuitenkin lapsi tulossa vielä jos mitään yllätäävää ei tule.
M: Niin, mutta eihän se ole samanlaista. Sehä ei ole sun synnyttämä ja aivan erinäköinenkin kun te muut. Ja onko muka oikea sisko tai veli pojille? Et ole saanut kantaa häntä alusta asti, et katsella vatsasi kasvamista, et ole joutunut odottamaan lasta. Et kuule ensimmäistä itkua etkä sanoja.
P meilkein itkuun purskahtamaisillaan: Ei, ei ole saman näköinen, mutta kenelläpä meillä on kaksoisolento? Kaikenlisäksi pojat jo pitävät tulevaa lasta sisarenaan, O odottaa kovin tuloa isoveljeksi! Kantaa varmasti saan lasta vielä ihan riittävästi ja meidän uusi alku alkaa siitä kun saamme lapsen syliimme, sillon kuulemme ekat itkut ja mistä sitä tietää minkä ikäinen lapsi on meille tulossa, osaako edes vielä puhua? Joka tapauksessa ne sanat ovat meidän ekat sanat jotka kuulemme. Olenko koskaan hehkuttanut raskauden tuomaa onnea? Mun kohdalla on onni ollut tasan se kun pojat on saatu maailmaan. Vatsan seutu on kyllä tässä vuoden aikana pyöristynyt, mutta ei raskauden aiheuttamana, joten on sitäkin tullut katsottua. Ja mekö emme muka odota?! Muuta emme olekaan tehneet tässä parin vuoden aikana kun odottaneet, odotus on vaan täysin erilaista eikä aina helppoa tämäkään. Ensin odotimme adoptioeuvontaan pääsyä, sen loppumista, paperiden tulemista ja lähettämistä. Nyt odotamme adoptiolautakunnasta päätöstä ja vielä senkin jälkeen odotamme. Emmehän tee muuta kuin odota!!!
Mamma kotti jotain sopertaa tämän ryöpyn keskelle, mutta en antanut suun vuoroa. Parasta olisi kai ollut olla hiljaa  
Tämän ryöpyn keskeytti puhelin, kun E soitti että VPK on loppunut ja odottaa siellä pihalla. Loppun parin kilometrin matkan ajoimme mamman kanssa hiljaisuudessa E:a hakemaan ja veimme mamman kotiin. Eipä tarvi taas vähään aikaan mennä hänen kanssaan kauppaan...